Internet nykyhistorian ja yhteiskuntaopin opetuksessa ja oppimisessa

6. Verkkokeskustelun antia

Verkkokeskustelumme alkoi suhteellisen vilkkaana ja ensimmäisten käsiteltävien asioiden joukossa oli Internetissä olevan tiedon loputon määrä ja löydetyn tiedon hyödyntäminen opetusmateriaalina. Positiivisina puolina koettiin se, että tiedon jakaminen ei ole enää yksin opettajan käsissä vaan Internetistä löytyvä tieto on kaikkien verkossa liikkuvien saatavilla. Tämän katsottiin antavan oppilaalle mahdollisuuden saada käsiteltävästä aiheesta jopa avarakatseisempi näkemys kuin pelkästään yhden oppikirjan kautta saatu, ehkä yksipuolinenkin, kuva. Tässä vaiheessa väläyteltiin myös oppilaiden kriittisyyskasvatuksen tarpeellisuutta uutena oppiaineena, mutta aiheesta keskusteltiin syvemmin verkkokeskustelun loppupuolella.

Seuraava keskustelua synnyttänyt aihe oli opetuksen elämyksellisyys. Keskustelijat pohtivat, millaisia mahdollisuuksia olisi etenkin historian opetuksen elävöittämiseen ja tätä kautta oppilaiden innostaminen opetettavaan asiaan. Omien koulukokemustemme pohjalta olimme sitä mieltä, että oppiaine tarvitsisi uusia oppimismetodeja, ja verkko-oppimisen tuomat uudet vivahteet ja elementit ovat varmasti omiaan tuomaan opetukseen uutta mielenkiintoa. Jonkinlaista kädenvääntöä kävimme siitä, voitaisiinko esimerkiksi roolipelejä käyttää historian opetusvälineenä. Tosiasiana tunnustettiin, että simulaatio- ja roolipelien idea on se, että pelaaja pystyy itse vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, kun taas historia on vakavasti otettavaa tiedettä, jonka tapahtumia ei kuulu mennä ohjaamaan uudelleen ainakaan oppimistarkoituksessa pelattavissa peleissä. Mutta jonkinlaisille improvisointiharjoituksille tuntui löytyvän kannatusta ja tällä tavalla opetuksen konkretisoitumiselle. Yleisesti uskottiin, että omakohtainen kokemus ja eläytyminen vaikkapa vain valokuvien tai videonauhojen kautta edesauttaa asian mieleenpainumista.

Tämän jälkeen pohdimme, kuinka tavallisen oppitunnin puitteissa voidaan verkkoa hyödyntää. Yksinkertaisimmillaan Internet on oppimateriaalia pursuava tietopankki, josta oppilaat voivat etsiä lisätietoa esimerkiksi oppitunnilla käsiteltävistä historiallisista tapahtumista, ja etenkin ajankohtaisien tapahtumien käsittelyssä Internet päihittää painetut oppimateriaalit, jotka vääjäämättä kertovat tapahtumia vuosien viiveellä. Verkkolehdet nostettiin verkko-oppimisen erääksi kulmakiveksi. Yhteiskunnallisten asioiden käsittelemisessä ja nykyhistorian tapahtumien valaisemisessa sanomalehdet ovat erittäin tärkeässä asemassa, mutta koulujen on ollut hankala hankkia suuria määriä lehtiä kaikkien luettaviksi, joten lehtien lukeminen oppitunneilla on jäänyt harvinaiseksi herkuksi. Nyt, kun suurimmat valtakunnalliset sanomalehdet julkaisevat verkkoversion lehdestään, voidaan lehdenluku sisällyttää osaksi oppituntia. Tällä uskoimme olevan vaikutusta lasten lehdenlukemisen aktivoitumiseen kotonakin, kun lehti näin tulisi tutummaksi ja helpommin lähestyttäväksi. Toisaalta myös sellaiset lapset, joiden kotiin ei ole tilattu lehteä, saisivat mahdollisuuden lukemiseen. Esteeksi noussee kuitenkin se tosiasia, että koulujen tietokonekapasiteetti ei ole vielä niin korkea, että kaikille oppilaille olisi tarjota kone käytettäväksi.

Opettajan roolin muuttumista verkko-oppimisen yhteydessä puitiin muutamassa keskusteluvuorossa. Tosiasiaksi myönnettiin se, että opettajien tekninen taito on monesti puutteellista ja siksi lisäkouluttautuminen tarpeellista ja jopa välttämätöntä, jotta tulevaisuuden asettamista haasteista selvittäisiin kunnialla. Torjuvan asenteen ja muutosvastaisuuden olemassaoloakin väläyteltiin pohjautuen Opettaja-lehdessä (Koivisto, 2000) julkaistuun liikenne- ja viestintäministeri Olli-Pekka Heinosen haastatteluun ja tosiasiahan on, ettei uuden tekniikan tuleminen osaksi opetusta ole kaikkien mielestä ollut pelkästään iloinen ja jännittävä asia. Sen sijaan oppilaiden keskuudessa uudet oppimisvälineet ovat kyllä lisänneet selkeästi mielenkiintoa opiskelua kohtaan.

Tässä vaiheessa keskustelua kyseenalaistimme hiukan provosoivasti koko yhteiskuntaopin ja historian oppiaineiden tarpeellisuuden koulujen pakollisina aineina. Tähän keskustelijat odotetustikin reagoivat oppiaineita puolustavasti. Samassa yhteydessä kyselimme mielipiteitä näiden oppiaineiden sisällöllisestä painottamisesta. Yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen nousi esiin tärkeänä opetettavana asiana ja tähän löytyi jo konkreettisia, toteutettuja malleja Tampereen Lasten parlamentin ja Nettiparlamentin muodossa, joiden kautta lapset ovat aivan oikeasti päässeet kokeilemaan, kuinka yhteisiin asioihin pystyy vaikuttamaan äänestämällä ja aloitteita tekemällä. Muutenkin toivottiin oppisisällön keskittyvän enemmän lasta itseään koskeviin asioihin ja arkielämän koukeroissa selviytymisen helpottamiseen.

Keskustelussa sivuttiin nopeasti myös historian opettamista muissa Euroopan maissa ja ehdotettiin sieltä löytyneen mallin mukaisesti eri oppiaineiden yhdistämistä loogiseksi kokonaisuudeksi. Näin uskottiin pystyvän kokonaisvaltaisemmin hahmottamaan historiallisia tapahtumia ja ymmärtämään asioiden taustaa. Mutta käytännön toteutus jäi keskustelussa hämärän peittoon ja vaikka uskottiin idean sinänsä olevan hyvä, laaja kokonaisuus tuntui melko vaikealta suunnitella toimivaksi. Myös oppilaiden kykyä syy-seuraus -suhteiden hahmottamiseen uskallettiin epäillä.

Vilkkaampaa keskustelua herätti vielä verkkomateriaalin taso ja virheellisen tiedon löytyminen ns. virallisistakin lähteistä. Kiistatta voitiin todeta, että Internetin pohjattomaan aineistoon mahtuu niin hyödyllistä ja käyttökelpoista oppimateriaalia kuin myös asiavirheitä sisältävää tai tahallaan harhaanjohtavaa tietoa. Mietimme, kuinka pitkälle opettajan vastuu ylettyy verkkoaineiston läpikäymisessä ja onko tarkoituksenmukaistakaan, että opettaja etukäteen valikoi käytettävän materiaalin. Tästä palasimme jälleen oppilaiden omaan kriittisyyteen ja asioiden kyseenalaistamiseen. Tämänkaltaiselle oppiaineelle tuntuisi todella olevan tarvetta, koska aihe on koulussa uusi; aiemmin oppilaiden ei ole tarvinnut - eikä etenkään kuulunut - kyseenalaistaa oppimateriaalin aitoutta tai todenperäisyyttä.

Lopuksi vielä keskustelimme verkkomateriaalin tasosta tuottajien näkökulmasta. Kynnystä oppimateriaalin viemisessä verkkoon ehdotettiin alennettavaksi, jotta mahdollisimman monella olisi siihen mahdollisuus. Historia todettiin kiitolliseksi oppimateriaalin aiheeksi, koska tapahtumia ja tietoja ei juurikaan tarvitse jälkikäteen päivittää. Lisäksi lähdeaineistoa löytyy verkosta erittäin runsaasti, kunhan valitsee vain oikean aikakauden. Keskustelumme tuntuikin monesti lipsahtavan käsittelemään historian opetusta yleisesti vaikka varsinainen aiheemme rajoittui nimenomaan nykyhistoriaan, josta ei yleisiltä historian linkkisivuilta löytynytkään niin paljoa valmiiksi koottua aineistoa. Perinteisen oppikirjan syrjäyttämistä uskallettiin vielä lopuksi ehdottaa, mutta perusteluksi kirjojen säilyttämiselle nostettiin se tosiseikka, että oppikirjoissa tieto esitetään aina kohderyhmälle sopivalla kielellä ja ymmärrettävillä käsitteillä, kun taas verkkomateriaali on monesti lapsille liian vaikeaselkoista.